Adventures & Travel Photography

Blogi

Valokuvablogi - Matkablogi : Valokuvausta, matkailua, luontoa, kaupunkeja, hevosia ja tapahtumia.

 

Autoillen Montenegrossa

DSC_4525.jpg
DSC_4562-2.jpg
DSC_4586.jpg
DSC_4630.jpg
DSC_4692.jpg
DSC_4669.jpg
DSC_4716-3.jpg

Seuraava etappimme Kotorin jälkeen oli Durmitorin kansallispuisto. Olimme varanneet pitkän päivän ajomatkaa varten, ja lähdimme aamulla ennen kuutta matkaan. Reittimme kulki Kotorista Njegusiin, jonne vie upea serpentiinitie vuorenrinnettä pitkin. Matkalla Njegusiin voi pysähdellä nauttimaan maisemista Kotorinlahdelle. Aamuinen ajankohtamme ei ollut valokuvausta silmälläpitäen paras hetki, sillä Kotor jäi vielä vuorenrinteiden varjoon auringon paistaessa merelle. Muutaman kuvan kuitenkin nappasin näystä, ja mieleen piirtyivät Kotorinlahden jylhät vuonot sekä vehreä luonto. Ylittäessämme vuoren laskeuduimme alas laaksoon Njegusiin. Aloin hihkua ilosta kun eteemme ilmestyi muutama lehmä vanhan naisen laidunta kohti paimentamana. Aika tuntui kylässä pysähtyneeltä, ja aivan kuin mitkään maailman murheet eivät olisi voineet tuota rauhaa rikkoa.

Olimme alunperin suunnitelleet ajavamme Njegusista Lovcenin kansallispuistoon. Laskimme aikataulua ja tajusimme, ettemme ehtisi ajoissa Durmitoriin, mikäli vierailisimme Lovcenissa. Matkanteko mutkaisilla vuoristoteillä oli hidasta, etenkin kun halusimme pysähdellä tuon tuosta. Jatkoimme matkaamme Podgoricaan, joka on Montenegron pääkaupunki. Hieman ennen saapumistamme Podgoricaan mieheni puhelin soi. Autovuokraamo Sixtiltä soitettiin ja kerrottiin, että autollamme ei saisi enää ajaa. Olimme saaneet vahingossa auton, jonka rekisteröinti oli umpeutumassa. Meille yritettiin ehdottaa paluuta Dubrovnikiin, mutta kerroimme, ettei se tulisi kuuloon. Toinen vaihtoehto olisi ollut, että he olisivat käyneet vaihtamassa auton meille Durmitorissa, mutta emme olleet menossa lepäämään laakereille kansallispuistoon, vaan tarkoituksenamme oli pysyä koko ajan liikkeessä. Jostain syystä Sixt oli haluton antamaan meille Montenegron kilvissä olevaa autoa, mutta saimme kuitenkin neuvoteltua auton vaihdon Podgorican lentoasemalle.

Meitä harmitti autonvaihtoepisodiin hukkautuva aika ja myös se, että joutuisimme luopumaan naarmuisesta Opel Astrasta, jonka nimestä olimme ehtineet vääntää kättä. Kuten ensimmäisessä Balkanin reissupostauksessa kerroin, sai auto minulta värinsä mukaan nimen Ruunikko ja mieheltäni nimen Pasko. Olin varma, että loukkaava nimi koituisi epäonneksi ja niin myös kävi. Luovuttaessamme Astraa sovimme yhdessä tuumin, että auto olkoon tästä eteenpäin Rusko. Ruskon tilalle saimme hopeisen Masin, joka oli siis tuliterä Mazda. Auto oli meidän makuumme liian suuri ja hieno, mutta se oli ainoa vapaa auto vuokraamossa. Masin kanssa loppureissu onnistuikin ilman autoon liittyviä huolia. Näin jälkeenpäin ajateltuna olen vain onnellinen siitä, että satuimme olemaan niin lähellä Podgoricaa, kun saimme tiedon auton vaihdosta. Huonolla tuurilla koko reissuohjelmamme olisi voinut heittää häränpyllyä.

Autonvaihtoon hukkui aikaa kokonaisuudessaan noin pari tuntia, joka oli paljon muutenkin kiireiseen ohjelmaamme. Päätimme silti edetä matkalla rauhalliseen tahtiin. Seuraavan varsinaisen pysähdyksen teimme Kolasinissa, missä kävimme ruokailemassa. Sisämaan puolella ruokailu oli Montenegrossa todella halpaa. Meidän annoksemme maksoivat Kolasinissa yhteensä alle kahdeksan euroa. Rannikon kohteissa ravintoloiden hinnat olivat jo melko lähellä Suomen hintatasoa.

Kolasinista jatkoimme matkaa kohti Tara Canyonia. Matkamme oli kulkenut vehreissä ja kumpuilevissa maisemissa tuoden jokaisen mutkan jälkeen eteen jotain uutta ja innostavaa. Automatka halki Montenegron tarjoaa vuorien lisäksi kauniita siltoja ja turkoosin kirkkaita jokia. Ei ole sekään harvinaista, että tielle tupsahtaa lehmiä, lampaita, kanoja, koiria tai vaikka tiineenä oleva tamma. Elämänmeno maaseutukylissä tuntui aidolta. Tara Canyonilla meitä odottikin sitten jo kunnon rypäs turisteja ja kaikkea turismin ympärille luotua oheistoimintaa. Taran kanjoni on noin 1300 metriä syvä ja se tekee siitä Euroopan syvimmän kanjonin. Kävimme kävelemässä edestakaisin sillan yli ja lähdimme kellon tikittäessä jatkamaan kohti Zabljakia, jossa sijaitsi yöpaikkamme Durmitorissa.

Alkaessamme lähestyä Durmitoria oli tien varrella lauma vuohia. Pyysin miestäni pysäyttämään auton ja lähdin kuvaamaan laumaa. Nämä kaverit olivat enemmänkin uteliata kuin pelokkaita, ja pian yksi kileistä tulikin luokseni rapsuteltavaksi. Suloinen pikku kili puski minua päällään ja nousi etujaloillaan minua vasten. Olin pakahtua ihastuksesta. Koko loppuloman ajan puhuinkin haaveestani hankkia pieni maatila vuohineen ja kotieläimineen.

Jos oli Durmitoriin saapuminen saanut minussa aikaan ihastumisen tunteita, ei se tunne vaiennut kertaakaan tuossa ihanassa luonnonpuistossa. Teen Durmitorista vielä ainakin kaksi postausta, joista toinen tältä samaiselta illalta ja toinen seuraavan päivän patikkaretkeltä.